takaisin

Huumoritekstit

← edellinen juttu   seuraava juttu →

Mirritarina

Mato luikertelihe nurmikolla ja törmäsihe omenaan. Siinä hetken tuumailtuaan ajatteli tuhota kyseisen omenaisen ja siltä lojumiseltaan syöksähti tekemään omenaan madon mentävää kolosta. Tovin mässyteltyään onnistui suojautumaan vihollisen katseilta eväänsä sisään...paitsi, että paikallisessa pihlajassa päivystävä tintti sattui jo madon omenaan törmättyä huomaamaan erittäin mielenkiintoisen makupalan ja oli jo tekemässä pihapiirissä kuuluisan titityy-syöksynsä uhrinsa kimppuun. Mutta siinä siipiään suipistaessaan välähti tintin silmissä ahne kiilto - mitä jos antaisikin matosen pistellä omenan poskeensa ja sitten kun mato kylläisenä pullahtaa omenasta ulos, niin sitten syömään. Olisihan isompi eväs syötävänä tintille.

Nooh, viereisessä korpikuusenomaisessa puussa lymyilihe pieni varpushaukka, joka oli iskenyt silmänsä jo aikoja sitten tähän pikku tinttiimme. Ja jostain kumman syystä silläkin oli näitä ihmisillekin erittäin yleisiä piirteitä, kuten esimerkiksi tämä äsken mainitsemani ahneus. Joten se ajatteli kyräillen itsekseen, että antaa madon syödä omena ja tintin syödä sitten lihava mato niin sitten on oikea aika syöksähtää ja iskeä kyntensä lihavan tintin pehmeään, ihraiseen lihaan... Tshaah, kylän pahin kollikissa sattui tassuttelemaan naapurustossa ja äityi pällistelemään kuusta, jossa ystävämme varpushaukka kiillotteli kynsiään ja huojui hurmoksissa odotellen tulevaa suurateriaansa.

Kuinka ollakaan kollille välähti mieleen, että saattaisipa haukka maistua hyvällekin, pitkästä aikaa. Rupesi sitten sitä väijymään ja häntäänsä viuhtoessaan huomasi myös tintin ja omenan sekä omenasta juuri ulos tulollaan olevan madon. Älykkäänä kissana kolli tajusi heti, mistä oli kysymys ja niinpä se päätti heti noudattaa, yllätys yllätys, samaa taktiikkaa kuin tintti ja haukkakin. No, mato luikertelihe ulos omenastaan, jonka sisäosille se oli aiheuttanut pienet peruuttamattomat tuhot. Tintti suipisti siipensä ja hyökkäsi heti, kun mato oli tullut kokonaan ulos ompustaan. Haukka katseli myhäillen tintin titityy-syöksyä... Suurta ylpeyttä tuntien ja nokan varttaan pitkin katsellen tintti nautti yhden elämänsä parhaimmista aterioistaan - ja viimeisensä, sillä samalla hyökkäsi haukka... Kohottaen nopeutensa jo päätähuimaavaan seitsemänkymmenen kilometrin tuntinopeuteen se syöksyi kohtaamaan lihavan tintin.

Tintti samalla hetkellä pöyhisteli höyheniään ja puhdisti nokkaansa aterioinnin jälkeen, tietämättä yhtään mitään lähestyvästä vihollisesta. Haukka otti tintin kynsiinsä ja yhtään sääliä tuntematta nokkaisi tintin pääkopan puhki. Verta roiskuen tintti esitti viimeiset vastalauseensa ja vaipui sitten värisevänä hiljaisuuteen...kollikissa nuoleskeli jo viiksiään pensaassa. Haukka ei edelleenkään tuntenut sääliä, vaan pisteli tintin pieninä palasina poskeensa ja röyhtäsi jokaisen suupalan jälkeen tyytyväisenä. Kollin hännänpää alkoi kiivaan liikehdintänsä. Takajaloilleen kolli alkoi kaivaa lähtökuopanomaisia kaivantoja. Se hyökkäsi sillä hetkellä, kun haukka oli nielaissut viimeisenkin palan entisestä tintistä. Mutta, kuinka ollakaan, haukka huomasi pienen liikkeen silmäkulmassaan ja nousi siivilleen heti samalla hetkellä. Kissa hyökkäsi ohi - ja putosi suoraan kuralammikkoon...

Mitä tästä opimme? Nooh, mitä pidempi esileikki, sen märempi mirri.....

Tekstin arvosana: TähtiTähtiTähtiTähti   3.8 / 5 (20 ääntä)